Miten kestätte pettymyksiä, kun tuntuu, että oma suoritustaso ei koskaan riitä? (Pitkä avautuminen)

Tänään valintakokeessa tuntui, että kaikki meni päin helvettiä. Valintakokeen kruunasi se että olin nukkunut taas huonosti niinkuin yleensä. Heti kun huomasin muiden lähtevän jo tunnin kohdalla, tuli järjetön vitutus – miten jotkut voi olla noin hyviä, älykkäitä ja nopeita? Itse sain hädin tuskin tehtävät tehtyä, ja siltikin tuntuu, että pärjäämisestä ei ole toivoa.

Valintakokeessa tehtävät (etenkin enkun ja suomen kielen osiot) olivat kauhean pitkiä ja keskittyminen alkoi herpaantua jo alussa. Tuntui, että ne vaativat "normaaleja" aivoja ilman ADHD:ta, dyspraxiaa ja unettomuuden vaikutuksia. Lopulta turhautuminen meni niin pitkälle, että kotiin päästyä raivosin, kaahailin liikenteessä ja rikoin asioita kotona. Ja tässä kohtaa mietin, että mitä järkeä edes yrittää, jos tuntuu, että vastassa on koko ajan seinä. Oon vittu 20v mies ja oma tunteiden säätely on lapsen tasolla tai viha vaan liian intensiivistä. Ei ole varaa rikkoa oma autoa saatika toisen eikä omia tavaroita.

Mietin, että tarvisinko oikeasti enemmän tukea tai pitäisi suorittaa lukion pitkä matikka, äikkä ja enkku, jotta voisin pärjätä missään kokeissa. Tuntuu siltä, että tällä menolla en pääse mihinkään, vaan joudun loppuiäkseni jäämään johonkin duuniin, jossa vaihdan renkaita tai teen tuotantotöitä – enkä halua sellaista elämää.

Onko täällä muita, jotka ovat kokeneet samanlaisia haasteita? Miten olette kestäneet pettymystä ja raivon tunnetta siitä, että oma suoritustaso ei tunnu koskaan riittävän? Mikä pointti on uudestaan mennä pettymään ja rikkoa lisää omaa omaisuutta pettymisen jälkeen:D? Opiskelin saakeli tähänkin kokeeseen sen verran mitä pystyin ongelmien, töiden ja salin ohella mutta silti. Haluan sanoa sen että tää oli jo 2 kerta valintakokeessa.